Palasimme kotiin viime viikon sunnuntaina pitkän kotimatkan jälkeen.Yleensä lomalla tulee olo, että on jo ihan kiva palata Suomeen. Nyt sitä oloa ei ehtinyt tulla, vaan enemmänkin ajattelin että joko se kolme viikkoa meni.

Päällimmäisenä Vietnamin matkalta jäi  mieleen tietysti lämpö; kun ei tarvitse pukea kuin shortsit ja toppi lenkille, kun ainoa aikataulu on ehtiä aamupalalle. Kaikkineen siis onnistunut matka.

Suunnittelimme matkaa jo alkusyksystä ja sillä saimme kolmen viikon matkan samoilla faciliteeteilla ja hinnoilla kuin jonkun matkantarjoajan yhden viikon matkan  yhteen kohteeseen. Me näimme ja koimme paljon. Jo matkustaminen paikallisliikenteessä avartaa maailmaa ja noin 600 kilometriä skootterin selässä sitäkin enemmän. Hienoa on myös huomata se, että tiivis yhdessäolo matkakumppanin kanssa sujuu leppoisasti.

Usein mietimme matkojen jälkeen, että voisiko kohteeseen muuttaa. Minä olisin valmis muuttamaan kyllä lähes mihin vaan missä on aina lämmin, mutta matkakumppania ahdisti jatkuva meteli. Vietnamissa tosiaan metelin taso on aivan eri kuin edes Bangkokissa. On totuttu siihen, että saadaksesi itsesi kuuluviin, niin on käytettävä äänimerkkejä, -tehosteita  ja omaa ääntä huutomerkkien kanssa. Liikenteen melu kuului sujuvasti yhdeksänteen kerrokseen saakka. Toisaalta vaikka meteli oli kova eikä esimerkiksi liikenteessä ollut varsinaisia sääntöjä niin kaikki sujui yllättävän luontevasti. Kukaan ei huutanut tai hermostunut liikenteessä, pienet kolarit nähtiin hoidettavan anteeksipyynnöillä.

Parhautta kotiinpaluussa oli se, pihamme oli putipuhdas lumesta ystävämme toimesta!! Nyt vielä on hiukan jetlag -häntää olemassa, sillä heräilemme meille epätyypilliseen tapaa seitsemän jälkeen. Ja se ei välttämättä ole huono asia ollenkaan 🙂

Vuorotteluvapaata on jäljellä vielä kolme viikkoa. En lähde haihattelemaan, että olisi kiva jatkaa pidempäänkin, sillä tuo sata on hyvä luku ja sillä mennään mitä on päätetty.

Nyt ensimmäinen juoksulenkki tiedossa matkan jälkeen; tällä kertaa täytynee lisätä vaatetusta shortsien ja topin lisäksi.

Vietimme viisi yötä perhejohtoisessa pienessä Resortissa Vung Taussa.  Hotelli oli pieni ja kotoisa pääkadun varrella. Perheen kaikilla oli kaksoiskansalaisuus Vietnam-Yhdysvallat. Lapset kävivät kotikoulua amerikkailaisen ops:n mukaisesti perheen isän johdolla. Isä kertoi, että he kuitenkin periaatteessa keskittyvät lähinnä matemaattisiin aineisiin ja muihin perusasioihin. Yksi lapsista oli jo yliopistossa USAssa ja toinen oli lähdössä toukokuussa. Hämmästystä herätti se, kuinka vähäistä kotiopetus on Suomessa. Toisaalta järjestelmämme on totaalisen eri. Meillä on onneksemme kaikille samat mahdollisuudet antava peruskoulu ja opintoihin pääsee osaamisella ja työn teolla, ei rahalla. Tämä perhe oli kaikkineen hyvin sivistynyt ja se näkyi kaikessa, myös lapsissaan. Olimme yhtä mieltä siitä, että Education matters. Perhe tarjosi meille illallisen yhtenä iltana jolloin oli keittöjumalan taivaaseen astumisen -päivä. Kyllä, luitte aivan oikein. Illallinen oli mukava ja siellä puhuimme kotimaidemme niin koulutus – kuin talous-ja veroasiat.

Itse kiittelin myös mielessäni peruskoulua, sillä hotellin kirjahyllystä pystyin hakemaan lukemista niin englanniksi kuin ruotsiksi ja pieni smalltalk onnistui saksaksi.Taitoja, joita peruskoulu on minulle opettanut. Se sallittakoon jatkossakin kaikille.

Mitä köyhemmillä alueilla liikuimme, niin sitä roskaisempaa oli ympäristö. Se linkittynee suoraan koulutuksen puutteeseen ja asioista tietämättömyyteen. En jaksa uskoa tahalliseen oman asuinympäristön roskaamiseen, vaan sen täytyy tulla tietämättömyydestä. Tietoa ja ymmärrystä saadaan koulutuksesta ja se jos mikä muuttaa maailmaa. Kielten osaaminen avaa myös maailmaa ja usein olemme törmänneet kielimuuriin. Avoimella mielellä olemme kuitenkin useista tilanteista selvinneet.

Törmäsimme myös ikävään ilmiöön; poliisin korruptioon. Poliisi tekee yhteistyötä skootterivuokraamojen kanssa ja rahastaa laittomasti tietämättömiä turisteja mitä erikoisimmilla syillä ja keksityiltä rikkeillä. Nopeuksia esimerkiksi ei mitata, mutta poliisi voi väittää ylinopeutta olleen ja vaatia rahaa. Päätin uhmata tuota laittomuutta ja kuinka ollakaan sinnikäs puhetulva oikeudenmukaisesta ja laillisesta kohtelusta sai poliisin luovuttamaan ja pääsimme jatkamaan matkaa Kansainvälistä ajokorttia näyttämällä ilman kiristettyä rahamäärää.

Olimme toki tietoisia, että Vietnamissa vietetään maassaolomme aikana kiinalaista uutta vuotta ja tet -juhlaa. Siitä huolimatta tuli yllätyksenä kuinka kaikki junat olivat varattuja. Pääsimme muutaman alkuvaikeuden jälkeen ( kuvassa hiukan hermo kireällä) jatkamaan matkaamme taas kerran sleeping-bussilla. Täällä matkustaminen vaatii pitkää pinnaa ja aikataulujen venymisen sietämistä. Junamatkan aikatauluksi kerrotaan esimerkiksi 7-9 tuntia ja se todellakin voi olla jotain siinä välillä. Pääsimme tänään illalla Nha Trangiin viiden tunnin bussimatkan jälkeen yhden pysähdyksen taktiikalla. Varaamamme hotelli oli positiivinen yllätys kunnollisesti toimivien suihkuineen ja muutenkin paljon enemmän kuin odotimme.

Huomenna vietämme täällä uutta vuotta 2019 ilotulituksineen. Silloin alkaa Sian vuosi ja se näkyy täällä katukuvassa ja kaupoissa mitä hassuimpina possuhahmoina. On hienoa päästä juhlimaan sitä täällä.

Siirryimme muutaman päivän jälkeen Ho Chi Minhin jatkuvasta mopo- ja ihmisvilinästä Vung Tau’lle. Tosin pidän siitä, että sattuu ja tapahtuu, minulle tuo ihmisten paljous ei ollut ahdistavaa vaikkakin meluun oli tottuminen. Toki silmiin – ja sydämeenpistävää oli suunnattomat tuloerot kuten useissa muissakin Aasian maissa. Toisaalla äiti istuu aaltopeltimajassa lapsi sylissään ja ohi pyyhältää toista hienompia länsimaalaisia huippukalliita autoja tummine laseineen. Kun kaikilla olisi edes hiukan jotain 😦

Vung Tau on niemenkärjessä oleva paikallisten suosima lomakohde. Viikonloppuna paikan ihmismäärä tuplaantuu, kun kaupungista suunnataan meren äärelle. Täällä uskaltauduimme vuokraamaan skootterin, sillä se on yleisin kulkuväline. Liikenne on paljon rauhaisampaa verrattuna HCM:iin, vaikkakin ihan toista kuin Turussa. Sääntöjä ei käytännössä ole kuin vahvemman etuoikeus, mutta yllättävän sujuvaa siitä huolimatta.

Sunnuntaisin perheet suuntaavaan rannalle eväskorien kanssa. Me löysimme mukavan rannan, minkä vieressä oli paikallisten ”Jukupark”. Menin rannalta vesiostoksille tuon paikallisen puiston kautta ja sain kokea, miltä tuntuu olla oikeasti erilainen. Vaikka katseet olivat lähinnä uteliaita ja hyväntahtoisia, niin koin suurta epävarmuutta. Vaalea, keski-ikäinen nainen tatuoineen ei lie tavallisin näky tällä rannalla. Hyvä muistutus itselle, mitä tarkoittaa toiseus, erilaisuus.

Vaikka asia oli jo tullessa tiedossa, niin silti englannin osaamisen taso yllätti. Useassa asiassa saa asioida käsimerkein ja paperille kirjoittaen. Tosin jokin murrosvaihe on Mika Rintalan mukaan meneillään ja englantia osaava sukupolvi on siirtynyt nyt jatko-opintoihin. Kaikesta on kuitenkin selvitty; niin antibioottien kuin pesuaineen ostosta. Majapaikassamme tosin osataan todella hyvin englantia, tosin välillä arvailemme tarkoitusta intonaatioidemme erilaisuudesta johtuen.

Erityisen tyytyväinen olen siihen, että täällä ei ole ainakaan näkyvästi ihmiskauppaa kuten esimerkiksi Thaimaassa. Täältä puuttuu siihen ”erikoistuneet baarit”  tai sitten se on todella hyvin piilossa. Tosin varmaa tietoa ei ole, sillä meidän ilatelämämme loppuu jo yleensä kahdeksan maissa, jolloin päivän kiertelyn jälkeen on jo valmis hotellille suihkuun ja sänkyyn.

Seuraavaksi siirrymme bussilla parin päivän päästä rannikkoa ylöspäin viettämään hetkeksi pelkkää rantaelämää kaupunkiasumisen jälkeen.

Saavuimme lähes vuorokauden matkanteon jälkeen Ho Chi Minhiin. Ihana lämpö oli vastassa lentokentän ulkopuolella, se on meidän juttu. Majoitumme aika lähelle kaupungin keskustaa Airnbnb-asuntoon, missä meitä odotti uusi kerrostalo uima-altaineen ensimmäisiksi päiviksi. Aasia on aina tuntunut kodikkaalta ja sama tunne oli taas vastassa, vaikka olenkin ensimmäistä kertaa Vietnamissa. Jokin tässä kulttuurissa jaksaa viehättää.

Matkan ehkä odotetuin kohde oli kuitenkin jo tänään, kun sain vierailla paikallisessa yliopistossa ja tapasin siellä rakenteilla olevan Vietnam-Suomi kansainvälisen koulun rehtorin. Olen ollut itse mukana kahdessa kv-rekryssä, mutta ne eivät ole edenneet haastattelua pidemmälle, siksi olin kovin kiinnostunut kuulemaan millaista on lähteä aloittamaan uutta koulua lähes tyhjästä. Mika -reksi järjesti kiireisen arkensa keskelle tapaamisen ja saimme kierroksen kampuksella ja kuulimme, mitä työ käytännössä on.  Koulun rakennustyö oli vielä kesken, mutta suunnitelmat olivat meidän mittapuun mukaan loisteliaat. Tulossa on mm. uima-allas ja katolle juoksurata. Koulun valmistuessa löytyy tuhansia neiliömetrejä hyvin suunniteltua tilaa. Vaikka työ on hyvin erilaista kuin omani, niin silti se tuntuu hyvinkin samanlaiselta eri mittakaavassa; päivään voi mahtua ihan mitä vaan ja osittain reksin homma tuntuu olevan melko yksinäistä molemmilla puolin maapalloa. Suuri kiitos siis rehtori Mika Rantalalle, että ehti tapaamaan ja avaamaan, mitä työ ulkomailla oikeasti on. Vaikka se tosiaan kuulosti vaativan useiden ylityötuntien työntekoa, niin ei tuo vierailu hienossa ympäristössä saanut pientä kaukokaipuuta lämpimässä työskentelyyn sammumaan.

Jatkamme seikkailua ilman tarkempia suunnitelmia seuraavat kolme viikkoa, kun sain sovittua tämän kiinnostavan kohteen heti matkamme alkuun. Fiiliksen mukaan siirrytään jatkossa paikasta toiseen. Ihmetellään maailmaa avoimesti, liikutaan busseilla, veneillä ja junalla. Parhautta täällä on se, että tulee oltua irti arjesta ja nautittua hetkessä olemisesta.

 

Vuorotteluvapaata on nyt vietetty 46 päivää eli liki puolivälissä ollaan.

Kuten olen kirjoittanut, niin joulukuun vapaa meni Urho -koiraa saattohoitaessa. Oli tärkeää, että olin hänen kanssaan, meille molemmille. Urhon jälkeinen aika on realisoinut sen, mitä vuorotteluvapaa voi parhaimmillaan olla. Olen saanut tehdä ilman kiirettä asioita joita rakastan. Olen päässyt virkeänä urheilemaan ja olen saanut tehdä itselleni tärkeää työtä asukasaktiivina omalla ”kylälläni”. Alkuun myös mietitytti, miten muuttuva aikatauluni vaikuttaa perheen sisäiseen toimintaan; veinhän tavallaan  puolisoni omat aamut ja maanantaisen vapaapävän, kun itsekin olen silloin kotona 🙂 Se on kuitenkin sujunut hyvin. Tämä kertonee siitä, että perusasiat ovat kohdillaan ja viihdymme yhdessä. Emme tarvitse pakottavaa vapaata toisistamme, mutta toisaalta omat harrastuksemme antavat tilaa myös yksinoloon. Tiedä sitten kun arki koittaa, epäilen että joku saattaa kaivata valmista aamupalaa 😀

Viime viikolla sain osallistua Suomen Icehearts ry:n strategiatyöpajaan Turun hallituksen edustajana. On upeaa saada istua samanhenkisten ihmisten kanssa ja suunnitella tulevaa. Icehearts on ennen kaikkea matalan kynnyksen lastensuojelutyötä, mistä puuttuu turha pönötys ja uhkakuvien maalailu. Keskiössä ovat lapset ja nuoret, ei kriteeriviidakko. Tosin myös Turun lastensuojelu pääasiallisesti toimii nykyään loistavasti ja siellä on työlleen omistautuneita hyvään yhteistyöhön pystyviä asiantuntijoita.

Tuolla staretegiapalaverissa katsottiin toimintaa kriittisesti swot -analyysin kautta. Kun heikkoudet ja uhat oli tunnistettu, niin niihin lähdettiin hakemaan ratkaisuja. Ei voivotella, vaan toimitaan.

Innostuin tästä laatimaan omaa henkilökohtaista swot:a pitkästä aikaa. Vaatii aikamoista rehellisyyttä, että pystyy nuo heikkoudet tunnistamaan. Mutta mikään ei ole niin terveellistä, kuin  hetkeksi peilin eteen pysähtyminen. Ei tarvitse olla kriittinen, rehellisyys riittää.

Swot on ensimmäinen asia mihin haluan työhön palatessa pysähtyä. Kehittymisen kannalta on tärkeää, että jokainen ope pohtii asiaa niin itsestään kuin koko työympäristön lähtökohdista. Miksipä tätä ei voisi tehdä myös luokkakohtaisestikin.

Tänään katse alkaa olla jo ensi viikossa, jolloin toivon mukaan olemme turvallisesti Aasian maaperällä tutustumassa sikäläiseen koulukulttuuriin.

Käymme ystäväni Katjan kanssa kerran viikossa yhteisellä juoksulenkillä. Meillä on muutamia vakioreittejä, mutta toisinaan päätämme lähteä ilman ennakkosuunnitelmia uusiin suuntiin ja poluille. Se on äärimmäisen virkistävää.

Silloin sitä kulkee jotenkin enemmän aistit auki ja tarkkailee uutta ympäristöä, joutuu pysähtymään hetkeksi ja miettimään,  mikä on seuraava suunta ettei juoksumatka veny useiksi kymmeniksi kilometreiksi, mihin tämän hetkinen kuntomme ei ihan vielä riitä Uudet polut myös haastavat; eteen voi tulla todella jyrkkiä nousuja ja epätasaista maastoa. Näistä selviää rytmittämällä vauhdin ja askeleen maastoon sopivaksi. Kroppa ja mieli kertoo miten kannattaa edetä, jotta päästään juosten kotiin takaisin ettei hyydy kesken juoksun. Oikea rytmitys, itsensä kuunteleminen vie mäen päälle ja sieltä on helppo rullailla alaspäin ja tasoitella sykettä. Pitkällä suoralla on hyvä välillä antaa juoksun vain rullata hiljakseen ja nauttia tasaisuudesta.

Juoksun rytmitys sopii mainiosti koko elämän kuvaan; välillä on nousuja, toisinaan laskuja ja sitten hyvinkin tasaista. Täältä lomalta nähden tuota juoksufilosofiaa voisi kehittää myös työhön sopivaksi, niin rehtorin kuin opettajan ja oppilaan näkökulmasta.

Oppimisen tulisi olla seikkailu, kuten tuo juoksulenkki ilman tarkoin sovittuja reittejä, vain päämäärä on selvillä. Joinain päivinä rullaa paremmin kuin toisena, toisinaan on totisempaa puurtamista ja välillä voi vaan nautiskella.

Leikki ja seikkailu on liian pienessä osassa nykyistä koulua, sillä paahdamme eteenpäin isossa informaatiotulvassa. Koulun tärkein tehtävä on kuitenkin opettaa oppimaan ja kasvattaa lapset ja nuoret kohtaamaan yhteiskuntamme. Niin ajatusleikeille kuin konkreettisille leikeille tulisi olla koulussa aikaa. Leikin kautta oppiminen tapahtuu varmaan huomaamattomimmin, kuin pulpetissa tuskaillen kynän ja paperin kanssa.  Kynää ja paperia ja sitä tylsää istumistakin on toki hyvä opetella, mutta se ei saa olla ainoa tapa toimia.

Digitaalisuus on hyvä juttu, mutta sekin vaatii ajatusleikkien osaamista. Luovuus vaatii muutakin kuin numeroita ja koodeja. Uusiin innovaatioihin tarvitaan uskaliasta seikkailumieltä ja koulussa tulisi panostaa myös tähän.  Näin varmaan tapahtuukin, mutta isossa kuvassa olemme edelleen kirjojen ja paperien ”vankeina”. Muistetaan siis antaa leikille aikaa.

Mikä sitten on rehtorin tehtävä? Reksin tulee antaa raamit, karttapohja toimintaympäristölle. Rehtori on ennen kaikkea pedagoginen henkilö, ei poliisi, taloushallintomyyrä tai kiinteistöseppo.  Reksi vie joukkuetta läpi erilaisten polkujen vauhtia säädellen.

Rehtorin tulee tarkkailla juoksulenkin tavoin, miten yhteisö pääsee samaan rytmiin, on huoltojoukkojen etunenässä jos jonkun tahti meinaa hiipua ja on maalissa kiittämässä hyvästä juoksusta lukuvuoden aikana. Pyrähtelyt täytyy sallia, hitainta odottaa, mutta tukea että jokainen pääsee nousemaan mäen päälle ja huolehtia siitä, että kaikilla on sama maalilinjatavoite.

Ajatusleikki siis tämäkin. Mielestäni kovin toteuttamiskelpoinen sellainen. Maaliskuussa seuraava startti koulussa 🙂

Tänään juoksumatolla tuli kelattua kuluvaa vuotta taaksepäin ja vuosi 2018 jää muistoihin menetyksien vuotena. Kyllä, ei menestyksen vaan menetyksien vuotena.

Vuosi alkoi uutisella, että vuotta itseäni vanhempi ystävättäreni oli lopulta hävinnyt kuuden vuoden taistelun syöpää vastaan. siunaustilaisuudesta on jäänyt mieleen lasten tuska äidin poismenosta. Maaliskuussa olin saattamassa toista kaveria, joka yllättäen lähti myös aikaisin. Siellä kaverin äiti totesi järjestyksen menneen väärinpäin.

Kesän lopulla alkoi isän oireet ja syyskuun lopulla isä nukkui pois. Meillä oli isän kanssa erityinen suhde, etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Aina niin ei ollut, vaan taistelimme ja olimme puhumattakin vuosia. Isä kuitenkin ymmärsi, että tilanteen voi korjata ja hän otti ensimmäisen askeleen. Hän pyysi omasta puolestaan anteeksi ja sanoi, että jos voisi niin hän tekisi kohdallamme kaikki toisin. Se on kaunein anteeksipyyntö minkä olen kuullut. Puolin ja toisin harmittelimme käytöksiämme ja siitä alkaen suhde oli lämmin, luottamuksellinen ja vahva. Isän menetys oli rankkaa, erityisesti kun mies kaatui syöpään maraton –kunnosta muutamassa viikossa. kaipaus on valtava ja elämässäni suuri tyhjiö.

Nyt vielä vuoden lopulla, Tapaninpäivän jälkeen saattelimme rakkaan 9 –vuotiaan syövän uuvuttaman koiramme viimeisille unille. Ensimmäinen kolmannes vuorotteluvapaastani kuluikin koiran kanssa valvoen yölisten lääkkeiden annon ja ulkoilun merkeissä, Koti tuntuu nyt kovin tyhjältä. Uimakaveria ei enää ole.

Menetykset ovat olleet hyvin konkreettisia ja näkyvät jokapäiväisessä elämässä puuttuvina puhelinkeskusteluina, tapaamisina ja viestittelyinä. Koiran unista on niin vähän aikaa, että edelleen kuulen hänet olohuoneessa. En edes tiedä, millaista tämä kodin tyhjyys tuleekaan olemaan.

Kuten aiemmin jo kirjoitin, niin menetykset ja suru kuuluvat elämään. Kaikille näitä sattuu. Minulle näitä on kasaantunut tähän vuoteen ja toivon todella, että seuraava vuosi ei olisi näin kova.

Koska työ on mielekästä, niin se on kantanut pitkälle näiden surullisten tunnelmien läpi. Työ on sujunut kutakuinkin entiseen malliin, vaikka tosin keväällä kohtasin erikoisia haasteita henkilöstöasioissa. Sekin tilanne ratkesi, vaikka ei siten kuin itse olisin muun toimintaympäristön vuoksi toivonut.

Kannatan itse tinkimätöntä tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta, minusta kohtelun tulee olla tasapuolista ja linjassa. Jonkun mielestä viilaan joskus turhaankin pilkkua, mutta jos perusopetuslaki ja/tai työehtosopimus määrittää, niin sen mukaan mennään. Ohituskaistaa ei voi olla.

Kouluissa tapahtuu vuoden aikana paljonkin, ja siksi on jopa ärsyttävää, jos joku huoltaja kommentoi ettei koulussa tehdä asioille yhtään mitään. Kulisseissa voi kuohua, mutta se ei näy ulospäin eikä sen kuulukaan näkyä ja kuulua kuin asianosaisille. Kouluissa noudatetaan tiukkaa yksilönsuojaa ja hyvä niin. Ei kuulu luokkakaverin perheelle, mitä toimenpiteitä toisen lapsen ja perheen kanssa on sovittu. Se ymmärretään usein vasta siinä kohtaa, kun ikäviä tilanteita sattuu omalle kohdalle.

Tosin omasta koulustani täytyy sanoa, että pääsääntöisesti huoltajien kanssa käydyt keskustelut ovat äärimmäisen fiksuja eikä tällaisiin töräyttelijihin törmää kuin ani harvoin. Sekin kertoo yleensä enemmän huutelijasta, kuin asiasta itsestään. Jos joku tästä mielensä pahoittaa, niin sitten ehkä osui ja upposi.

Itse ajattelen niin, että asioista on hyvä puhua niiden oikeilla nimillä. Sen voi tehdä pehmeästi ja toista kunnioittaen. Näitä keskusteluja on käyty tämän vuoden aikana myös paljon. Mieltäni lämmittää, että aika moni huoltaja on uskaltanut soittaa ja pyytää apua ja neuvoja kipeissäkin asioissa. Ne ovat olleet hetkiä, jolloin olen kokenut onnistuneeni työssäni. Läsnäolo on sitä, mitä olen yrittänyt vuoden aikana harjoitella ja siihen aion edelleen kiinnittää huomiota.

Vuosi alkaa olla paketissa. Siihen mahtuu menetysten lisäksi paljon hyviä asioita. Sain jokin aika sitten viestin, mikä oli tarkoitettu loukkaamaan. Selvennykseksi, ettei ollut kukaan läheinen. Siinä oli kaikenlaista viestittelijän tuskaa ja omien mokien selittelyä. ”Eikö sulla jo ole kaikkea?!!” -kysymys sai minut ajattelemaan, että kyllä, minulla on jo kaikkea.

Materian perään en ole koskaan ollut, mutta kyllä minulla muuten on ollut rikas elämä ja toivon, että sitä vielä riittää koettavaksi.

Ehkä vuoden päästä mietin, että menetyksien vuosi 2018 opetti minulle jotain. Opetti ehkä sen, että jokainen kohtaaminen on tärkeä, huonoista henkilösuhteista irrottautuminen itsekunnioitusta ja oikeudenmukaisuudesta kiinnipitäminen palkitsevaa.

Jouluaattoiltana kun ajelin yksin kotiin vietyäni joulunviettäjiä kaupunkiin, niin surun aalto syöksyi päälle. Aivan suunnaton ikävä isää. Ikävä, jollaista ei tiennyt voivan olevan olemassakaan. En tiedä mikä sen laukaisi; sopiva biisi vai maisema tai tunnemuisti siitä, kun ajoin viimeistä kertaa isää katsomasta. Itku ryöpsähti ja pärskähteli. Ja annoin surun tulla. Se toi mukanaan muita tuskan aiheita ja niillekin riitti itkua, jopa muutama raivokyynel. Olenhan nyt melkoisen yksin muutamissa asioissa, kun isää ei enää ole. Sukuside oli pitkälti nyt tässä.

Kotipihalle tultuani kuitenkin muistin Esko Salmisen sanat: ”Ajan myötä sitä näkee kokonaiskuvaa ja tajuaa oman suhteettomuutensa ja suhteellisuutensa. Ja sen, kuinka paljon sillä on väliä, mitä olet, se ei maailmaa heilauta.” Minä en siis ole ainoa suruni kanssa tässä maailmassa.

Suru, menettäminen, luopuminen ja vaikeudet kuuluvat elämään. Kaikilla meillä on omat tragediamme ja kuten psykoterapeutti Maaret Kallio kertoo, niin lähes kaikki niistä toipuu, mutta sen ehto on surulle suostuminen.

Hieno teksti tässä kokonaisuudessaan:
https://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/art-2000005920008.html?fbclid=IwAR0dUu4F2PUVyc4jTw3_7S2tnztHaeZfVqA2BLa28pNWXC159GlHDloq73Y

Surra saa ja pitää, mutta pitää myös ymmärtää asioiden suhteellisuus. Jotta toipuu, niin on osattava nähdä itsensä isossa kuvassa, pysähtyä ja nähdä muita elämäntarinoita vierestä.

Kun erosi tuntuu uskomattoman raskaalta ja siihen voi liittyä vuosien kiusaaminen, väärien tietojen levittäminen kaikkiin mahdollisiin hallintokuntiin ja haukkuminen kaikilla mahdollisilla keskustelupalstoilla, niin se ei ole kuitenkaan mitenkään erikoista. Näitä tarinoita riittää pankkikorttien jäädytyksistä 15 puukoniskuun.
Harvinaisempaa lie, että sulassa sovussa erotaan. Miksi erottaisi, jos yhteiselo olisi sopuisaa. Toki näitäkin hienoja tarinoita kuulee.

Tai kun läheisen menettäminen koskettaa, niin antaa surun tulla, mutta nähdä sen ulkopuolelle. Luopuminen on luonnollinen osa elämää. Itse mietin ystävän puolison tuskaa, kun äiti löytyi yllättäen kuolleena aatonaattona ja sitä perhettä, jonka poika ei tullut enää koskaan kotiin. Näitä tarinoita löytyy jokaisen lähipiiristä kymmenittäin.

Kun vanhemmuus haastaa ja sinua sillä vielä lyödään, niin muista että et ole ainoa. Tarinoita riittää näistäkin, mutta enemmän ne ovat piilossa sillä haastavan vanhemmuuden taakka leimaa sinut. Elinkautisvankikin selviää istumalla tuomionsa, tästä ei välttämättä pääse koskaan eroon. Mutta siitäkin selviää.

Juuri, kun kuvittelin olevani ainoa tuskani kanssa, niin huomasin että myös sinä saatat olla siinä vieressäni juuri toipumassa omasta elämääsi järkyttäneestä tapahtumasta. Muista tämä myös jos arvostelet jotakuta tai kerrot huhuja totena. Muista nuo Esko Salmisen sanat: Ja sen, kuinka paljon sillä on väliä, mitä olet, se ei maailmaa heilauta.

Minä olen, sinä olet. Rauhaa.

 

Olen tämän viikon aikan törmännyt useisiin postauksiin tai kolumneihin, missä kerrotaan kuinka joulu tulee vaikka ei tekisi mitään. Yleisinä ohjeina annetaan, että älä siivoa, älä leivo, älä kokkaa vaan juokse aattoaamuna kiireessä kauppaan hakemaan valmiit ruuat ja suihkuta Tolua kukkien päälle, niin tuoksuu siivotulta. Kilvan myös keskustellaan kuinka vähän kukakin tekee mitäkin.  ja se on mulle ihan fine, kukin tyylillään.

Mutta tiedättekö, minä teen kaiken tuon kielletyn. Laatikkoja valmistuu monta kiloa itse kuorituista juureksista. Meillä siivotaan joulun alla normaalia tarkemmin ja juu pestään mm. vuodesohvan päällinen. Tämä kaikki siksi, että minä pidän siitä. ei siksi, että saisin siitä gloriaa tai marttyyrin viitan. En tarvitse kruunua enkä viittaa ,vaan minä haluan tehdä tuon kaiken itse.  Enkä ole ainoa lajiaan, nykyään se vaan on epätrendikästä myöntää.

Oma työni on enimmäkseen sellaista, missä työn tulos ei näy heti suoranaisesti tai sitten sen vaikutus näkyy vasta pidemmän ajan jälkeen. Työ vaatii neuvotteluja, kompromisseja ja suunnittelua sekä tarvetta nähdä horisonttiin.

Joulun alla kun taas nostan keittiötasolle kymmenen kiloa perunaa ja alan kuoria, niin se on suoraviivaista. Perunat tulee kuorituiksi ja imelletyksi juuri sellaiseksi kuin olen tottunut tekemään. Tulee juuri sellaista kuin haluan ilman neuvotteluja ja aikataulutuksia. Laatikot uuniin, valmista tulee ja lopputulokseen voi olla jo valmiiksi tyytyväinen.  Tämän osaan. Eikä se vie sen enempää aikaa kuin somen selailu siltä päivältä. Juureksia kuoriessa olet vakaalla pohjalla, ajatus juoksee ja työn tulos konkretisoituu hetkessä.

Sama pätee siivoamiseen. Työssä ollessa kiireisen arjen keskellä ainakaan minulla ei tule siivottua kaikkia nurkkia edes joka kuukausi. Joulu ja muutama muu juhlapyhä on hyvä syy sille, että nurkkia tulee puunattua tarkemmin. Meillä se on myös toisinaan tarpeellista; tänään löytyi siivotessa yöpöydän takaa puoliksi syöty suklaalevy. Ja kun rätti on tänään heilunut, niin olen saanut hyvän mielen työn tuloksista. Tuoksuu ja näyttää raikkaalta. Muutama jouluinen koriste-esine tuo hetkeksi  toisenlaista tunnelmaa kotiin.

Tästä kaikesta touhuilemisen tunnustamisesta voimaantuneena, kivittämistä pelkäämättä  päätin muuten tehdä monen vuoden jälkeen torttutaikinankin tänään itse alusta alkaen, hah!

Kaikille rauhaisaa joulua, millä tyylillä sen sitten ikinä tekeekin tai on tekemättä ❤ Peace ❤ ❤

Viime päivät ovat kuluneet rakkaan koiramme voinnin seuraamisessa ja lääkinnässä. Patologin vastaus eturauhasnäytteestä tulee noin viikon kuluttua, mutta itse en ole kovin toiveikas, sillä röntgenkuvissa näkyi lannerangassa epätyypillistä kasvua. Kolmesta eri kipulääkkeestä huolimatta, vointi ei tunnu kohenevan. Viime yö pötköteltiin siskonpedissä olohuoneen lattialla ja sama taitaa olla edessä ensi yönäkin.

Elämässä tuntuu olevan turbulenssia monella suunnalla ja vaikka en kohtaloihin ja johdatuksiin uskokaan, niin tämä vuorotteluvapaan ajankohdan valinta osui kyllä paikalleen. Jouluvalmistelut etenevät hiljalleen. Nyt on kuorittu ja paistettu juureksia 19 kilon verran eli joululaatikot ovat viimeisiä myöten nyt uunissa. Tämän hetken tiedon mukaan ruokailijoita on joulupöydässämme kaksitoista, joten siksi noin iso määrä.

Keittiössä on ollut aikaa miettiä ja olen miettinyt sitä, mitä kaikkea sana mahdollistaja pitääkään sisällään. Se voi olla sekä positivinen että negatiivinen tapa toimia. Esimiestyössä tulee mahdollistaa mahdollisimman hyvät työolot ja tasapuolinen kohtelu.  Lapsi ja nuori tarvitsee aikuisia ympärilleen, jotka ovat tasapainoisen elämän mahdollistajia. Ei tarvitse suorittaa vanhemmuutta tai opettajuutta, vaan tarvitaan inhimillinen tapa olla läsnä ja ohjata ja opettaa.

Vaikka kuinka läheistään rakastaisi ja haluaisi suojella, niin on hyvä katsoa ettei sillä varjolla toimi mahdollistajana pimeään. Se, että syy löytyy aina toisaalta tai se, että ei haluta nähdä ongelmien vakavuutta on aina tuhoisampi tie kuin niiden ääreen pysähtyminen.

Juuri nyt kuitenkin tärkein tehtäväni on mahdollistaa tuolle koirulille lämmin ja läsnäoleva tunnelma, lääkitä ja osata myös jossain vaiheessa luopua.