Melkein puolivälissä ollaan

Vuorotteluvapaata on nyt vietetty 46 päivää eli liki puolivälissä ollaan.

Kuten olen kirjoittanut, niin joulukuun vapaa meni Urho -koiraa saattohoitaessa. Oli tärkeää, että olin hänen kanssaan, meille molemmille. Urhon jälkeinen aika on realisoinut sen, mitä vuorotteluvapaa voi parhaimmillaan olla. Olen saanut tehdä ilman kiirettä asioita joita rakastan. Olen päässyt virkeänä urheilemaan ja olen saanut tehdä itselleni tärkeää työtä asukasaktiivina omalla ”kylälläni”. Alkuun myös mietitytti, miten muuttuva aikatauluni vaikuttaa perheen sisäiseen toimintaan; veinhän tavallaan  puolisoni omat aamut ja maanantaisen vapaapävän, kun itsekin olen silloin kotona 🙂 Se on kuitenkin sujunut hyvin. Tämä kertonee siitä, että perusasiat ovat kohdillaan ja viihdymme yhdessä. Emme tarvitse pakottavaa vapaata toisistamme, mutta toisaalta omat harrastuksemme antavat tilaa myös yksinoloon. Tiedä sitten kun arki koittaa, epäilen että joku saattaa kaivata valmista aamupalaa 😀

Viime viikolla sain osallistua Suomen Icehearts ry:n strategiatyöpajaan Turun hallituksen edustajana. On upeaa saada istua samanhenkisten ihmisten kanssa ja suunnitella tulevaa. Icehearts on ennen kaikkea matalan kynnyksen lastensuojelutyötä, mistä puuttuu turha pönötys ja uhkakuvien maalailu. Keskiössä ovat lapset ja nuoret, ei kriteeriviidakko. Tosin myös Turun lastensuojelu pääasiallisesti toimii nykyään loistavasti ja siellä on työlleen omistautuneita hyvään yhteistyöhön pystyviä asiantuntijoita.

Tuolla staretegiapalaverissa katsottiin toimintaa kriittisesti swot -analyysin kautta. Kun heikkoudet ja uhat oli tunnistettu, niin niihin lähdettiin hakemaan ratkaisuja. Ei voivotella, vaan toimitaan.

Innostuin tästä laatimaan omaa henkilökohtaista swot:a pitkästä aikaa. Vaatii aikamoista rehellisyyttä, että pystyy nuo heikkoudet tunnistamaan. Mutta mikään ei ole niin terveellistä, kuin  hetkeksi peilin eteen pysähtyminen. Ei tarvitse olla kriittinen, rehellisyys riittää.

Swot on ensimmäinen asia mihin haluan työhön palatessa pysähtyä. Kehittymisen kannalta on tärkeää, että jokainen ope pohtii asiaa niin itsestään kuin koko työympäristön lähtökohdista. Miksipä tätä ei voisi tehdä myös luokkakohtaisestikin.

Tänään katse alkaa olla jo ensi viikossa, jolloin toivon mukaan olemme turvallisesti Aasian maaperällä tutustumassa sikäläiseen koulukulttuuriin.

Mainokset

Oppimisen tulisi olla kuin seikkailulenkki

juoksulenkki

Käymme ystäväni Katjan kanssa kerran viikossa yhteisellä juoksulenkillä. Meillä on muutamia vakioreittejä, mutta toisinaan päätämme lähteä ilman ennakkosuunnitelmia uusiin suuntiin ja poluille. Se on äärimmäisen virkistävää.

Silloin sitä kulkee jotenkin enemmän aistit auki ja tarkkailee uutta ympäristöä, joutuu pysähtymään hetkeksi ja miettimään,  mikä on seuraava suunta ettei juoksumatka veny useiksi kymmeniksi kilometreiksi, mihin tämän hetkinen kuntomme ei ihan vielä riitä Uudet polut myös haastavat; eteen voi tulla todella jyrkkiä nousuja ja epätasaista maastoa. Näistä selviää rytmittämällä vauhdin ja askeleen maastoon sopivaksi. Kroppa ja mieli kertoo miten kannattaa edetä, jotta päästään juosten kotiin takaisin ettei hyydy kesken juoksun. Oikea rytmitys, itsensä kuunteleminen vie mäen päälle ja sieltä on helppo rullailla alaspäin ja tasoitella sykettä. Pitkällä suoralla on hyvä välillä antaa juoksun vain rullata hiljakseen ja nauttia tasaisuudesta.

Juoksun rytmitys sopii mainiosti koko elämän kuvaan; välillä on nousuja, toisinaan laskuja ja sitten hyvinkin tasaista. Täältä lomalta nähden tuota juoksufilosofiaa voisi kehittää myös työhön sopivaksi, niin rehtorin kuin opettajan ja oppilaan näkökulmasta.

Oppimisen tulisi olla seikkailu, kuten tuo juoksulenkki ilman tarkoin sovittuja reittejä, vain päämäärä on selvillä. Joinain päivinä rullaa paremmin kuin toisena, toisinaan on totisempaa puurtamista ja välillä voi vaan nautiskella.

Leikki ja seikkailu on liian pienessä osassa nykyistä koulua, sillä paahdamme eteenpäin isossa informaatiotulvassa. Koulun tärkein tehtävä on kuitenkin opettaa oppimaan ja kasvattaa lapset ja nuoret kohtaamaan yhteiskuntamme. Niin ajatusleikeille kuin konkreettisille leikeille tulisi olla koulussa aikaa. Leikin kautta oppiminen tapahtuu varmaan huomaamattomimmin, kuin pulpetissa tuskaillen kynän ja paperin kanssa.  Kynää ja paperia ja sitä tylsää istumistakin on toki hyvä opetella, mutta se ei saa olla ainoa tapa toimia.

Digitaalisuus on hyvä juttu, mutta sekin vaatii ajatusleikkien osaamista. Luovuus vaatii muutakin kuin numeroita ja koodeja. Uusiin innovaatioihin tarvitaan uskaliasta seikkailumieltä ja koulussa tulisi panostaa myös tähän.  Näin varmaan tapahtuukin, mutta isossa kuvassa olemme edelleen kirjojen ja paperien ”vankeina”. Muistetaan siis antaa leikille aikaa.

Mikä sitten on rehtorin tehtävä? Reksin tulee antaa raamit, karttapohja toimintaympäristölle. Rehtori on ennen kaikkea pedagoginen henkilö, ei poliisi, taloushallintomyyrä tai kiinteistöseppo.  Reksi vie joukkuetta läpi erilaisten polkujen vauhtia säädellen.

Rehtorin tulee tarkkailla juoksulenkin tavoin, miten yhteisö pääsee samaan rytmiin, on huoltojoukkojen etunenässä jos jonkun tahti meinaa hiipua ja on maalissa kiittämässä hyvästä juoksusta lukuvuoden aikana. Pyrähtelyt täytyy sallia, hitainta odottaa, mutta tukea että jokainen pääsee nousemaan mäen päälle ja huolehtia siitä, että kaikilla on sama maalilinjatavoite.

Ajatusleikki siis tämäkin. Mielestäni kovin toteuttamiskelpoinen sellainen. Maaliskuussa seuraava startti koulussa 🙂

Menetyksien vuosi 2018

juoksumatto

Tänään juoksumatolla tuli kelattua kuluvaa vuotta taaksepäin ja vuosi 2018 jää muistoihin menetyksien vuotena. Kyllä, ei menestyksen vaan menetyksien vuotena.

Vuosi alkoi uutisella, että vuotta itseäni vanhempi ystävättäreni oli lopulta hävinnyt kuuden vuoden taistelun syöpää vastaan. siunaustilaisuudesta on jäänyt mieleen lasten tuska äidin poismenosta. Maaliskuussa olin saattamassa toista kaveria, joka yllättäen lähti myös aikaisin. Siellä kaverin äiti totesi järjestyksen menneen väärinpäin.

Kesän lopulla alkoi isän oireet ja syyskuun lopulla isä nukkui pois. Meillä oli isän kanssa erityinen suhde, etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Aina niin ei ollut, vaan taistelimme ja olimme puhumattakin vuosia. Isä kuitenkin ymmärsi, että tilanteen voi korjata ja hän otti ensimmäisen askeleen. Hän pyysi omasta puolestaan anteeksi ja sanoi, että jos voisi niin hän tekisi kohdallamme kaikki toisin. Se on kaunein anteeksipyyntö minkä olen kuullut. Puolin ja toisin harmittelimme käytöksiämme ja siitä alkaen suhde oli lämmin, luottamuksellinen ja vahva. Isän menetys oli rankkaa, erityisesti kun mies kaatui syöpään maraton –kunnosta muutamassa viikossa. kaipaus on valtava ja elämässäni suuri tyhjiö.

Nyt vielä vuoden lopulla, Tapaninpäivän jälkeen saattelimme rakkaan 9 –vuotiaan syövän uuvuttaman koiramme viimeisille unille. Ensimmäinen kolmannes vuorotteluvapaastani kuluikin koiran kanssa valvoen yölisten lääkkeiden annon ja ulkoilun merkeissä, Koti tuntuu nyt kovin tyhjältä. Uimakaveria ei enää ole.

Menetykset ovat olleet hyvin konkreettisia ja näkyvät jokapäiväisessä elämässä puuttuvina puhelinkeskusteluina, tapaamisina ja viestittelyinä. Koiran unista on niin vähän aikaa, että edelleen kuulen hänet olohuoneessa. En edes tiedä, millaista tämä kodin tyhjyys tuleekaan olemaan.

Kuten aiemmin jo kirjoitin, niin menetykset ja suru kuuluvat elämään. Kaikille näitä sattuu. Minulle näitä on kasaantunut tähän vuoteen ja toivon todella, että seuraava vuosi ei olisi näin kova.

Koska työ on mielekästä, niin se on kantanut pitkälle näiden surullisten tunnelmien läpi. Työ on sujunut kutakuinkin entiseen malliin, vaikka tosin keväällä kohtasin erikoisia haasteita henkilöstöasioissa. Sekin tilanne ratkesi, vaikka ei siten kuin itse olisin muun toimintaympäristön vuoksi toivonut.

Kannatan itse tinkimätöntä tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta, minusta kohtelun tulee olla tasapuolista ja linjassa. Jonkun mielestä viilaan joskus turhaankin pilkkua, mutta jos perusopetuslaki ja/tai työehtosopimus määrittää, niin sen mukaan mennään. Ohituskaistaa ei voi olla.

Kouluissa tapahtuu vuoden aikana paljonkin, ja siksi on jopa ärsyttävää, jos joku huoltaja kommentoi ettei koulussa tehdä asioille yhtään mitään. Kulisseissa voi kuohua, mutta se ei näy ulospäin eikä sen kuulukaan näkyä ja kuulua kuin asianosaisille. Kouluissa noudatetaan tiukkaa yksilönsuojaa ja hyvä niin. Ei kuulu luokkakaverin perheelle, mitä toimenpiteitä toisen lapsen ja perheen kanssa on sovittu. Se ymmärretään usein vasta siinä kohtaa, kun ikäviä tilanteita sattuu omalle kohdalle.

Tosin omasta koulustani täytyy sanoa, että pääsääntöisesti huoltajien kanssa käydyt keskustelut ovat äärimmäisen fiksuja eikä tällaisiin töräyttelijihin törmää kuin ani harvoin. Sekin kertoo yleensä enemmän huutelijasta, kuin asiasta itsestään. Jos joku tästä mielensä pahoittaa, niin sitten ehkä osui ja upposi.

Itse ajattelen niin, että asioista on hyvä puhua niiden oikeilla nimillä. Sen voi tehdä pehmeästi ja toista kunnioittaen. Näitä keskusteluja on käyty tämän vuoden aikana myös paljon. Mieltäni lämmittää, että aika moni huoltaja on uskaltanut soittaa ja pyytää apua ja neuvoja kipeissäkin asioissa. Ne ovat olleet hetkiä, jolloin olen kokenut onnistuneeni työssäni. Läsnäolo on sitä, mitä olen yrittänyt vuoden aikana harjoitella ja siihen aion edelleen kiinnittää huomiota.

Vuosi alkaa olla paketissa. Siihen mahtuu menetysten lisäksi paljon hyviä asioita. Sain jokin aika sitten viestin, mikä oli tarkoitettu loukkaamaan. Selvennykseksi, ettei ollut kukaan läheinen. Siinä oli kaikenlaista viestittelijän tuskaa ja omien mokien selittelyä. ”Eikö sulla jo ole kaikkea?!!” -kysymys sai minut ajattelemaan, että kyllä, minulla on jo kaikkea.

Materian perään en ole koskaan ollut, mutta kyllä minulla muuten on ollut rikas elämä ja toivon, että sitä vielä riittää koettavaksi.

Ehkä vuoden päästä mietin, että menetyksien vuosi 2018 opetti minulle jotain. Opetti ehkä sen, että jokainen kohtaaminen on tärkeä, huonoista henkilösuhteista irrottautuminen itsekunnioitusta ja oikeudenmukaisuudesta kiinnipitäminen palkitsevaa.

Juuri kun luulit olevasi ainoa

viimeiset kilsat

Jouluaattoiltana kun ajelin yksin kotiin vietyäni joulunviettäjiä kaupunkiin, niin surun aalto syöksyi päälle. Aivan suunnaton ikävä isää. Ikävä, jollaista ei tiennyt voivan olevan olemassakaan. En tiedä mikä sen laukaisi; sopiva biisi vai maisema tai tunnemuisti siitä, kun ajoin viimeistä kertaa isää katsomasta. Itku ryöpsähti ja pärskähteli. Ja annoin surun tulla. Se toi mukanaan muita tuskan aiheita ja niillekin riitti itkua, jopa muutama raivokyynel. Olenhan nyt melkoisen yksin muutamissa asioissa, kun isää ei enää ole. Sukuside oli pitkälti nyt tässä.

Kotipihalle tultuani kuitenkin muistin Esko Salmisen sanat: ”Ajan myötä sitä näkee kokonaiskuvaa ja tajuaa oman suhteettomuutensa ja suhteellisuutensa. Ja sen, kuinka paljon sillä on väliä, mitä olet, se ei maailmaa heilauta.” Minä en siis ole ainoa suruni kanssa tässä maailmassa.

Suru, menettäminen, luopuminen ja vaikeudet kuuluvat elämään. Kaikilla meillä on omat tragediamme ja kuten psykoterapeutti Maaret Kallio kertoo, niin lähes kaikki niistä toipuu, mutta sen ehto on surulle suostuminen.

Hieno teksti tässä kokonaisuudessaan:
https://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/art-2000005920008.html?fbclid=IwAR0dUu4F2PUVyc4jTw3_7S2tnztHaeZfVqA2BLa28pNWXC159GlHDloq73Y

Surra saa ja pitää, mutta pitää myös ymmärtää asioiden suhteellisuus. Jotta toipuu, niin on osattava nähdä itsensä isossa kuvassa, pysähtyä ja nähdä muita elämäntarinoita vierestä.

Kun erosi tuntuu uskomattoman raskaalta ja siihen voi liittyä vuosien kiusaaminen, väärien tietojen levittäminen kaikkiin mahdollisiin hallintokuntiin ja haukkuminen kaikilla mahdollisilla keskustelupalstoilla, niin se ei ole kuitenkaan mitenkään erikoista. Näitä tarinoita riittää pankkikorttien jäädytyksistä 15 puukoniskuun.
Harvinaisempaa lie, että sulassa sovussa erotaan. Miksi erottaisi, jos yhteiselo olisi sopuisaa. Toki näitäkin hienoja tarinoita kuulee.

Tai kun läheisen menettäminen koskettaa, niin antaa surun tulla, mutta nähdä sen ulkopuolelle. Luopuminen on luonnollinen osa elämää. Itse mietin ystävän puolison tuskaa, kun äiti löytyi yllättäen kuolleena aatonaattona ja sitä perhettä, jonka poika ei tullut enää koskaan kotiin. Näitä tarinoita löytyy jokaisen lähipiiristä kymmenittäin.

Kun vanhemmuus haastaa ja sinua sillä vielä lyödään, niin muista että et ole ainoa. Tarinoita riittää näistäkin, mutta enemmän ne ovat piilossa sillä haastavan vanhemmuuden taakka leimaa sinut. Elinkautisvankikin selviää istumalla tuomionsa, tästä ei välttämättä pääse koskaan eroon. Mutta siitäkin selviää.

Juuri, kun kuvittelin olevani ainoa tuskani kanssa, niin huomasin että myös sinä saatat olla siinä vieressäni juuri toipumassa omasta elämääsi järkyttäneestä tapahtumasta. Muista tämä myös jos arvostelet jotakuta tai kerrot huhuja totena. Muista nuo Esko Salmisen sanat: Ja sen, kuinka paljon sillä on väliä, mitä olet, se ei maailmaa heilauta.

Minä olen, sinä olet. Rauhaa.

 

Kuorimaveitset ja rätit reippaasti heilumaan!! #joulu

IMG-20181220-WA0004Olen tämän viikon aikan törmännyt useisiin postauksiin tai kolumneihin, missä kerrotaan kuinka joulu tulee vaikka ei tekisi mitään. Yleisinä ohjeina annetaan, että älä siivoa, älä leivo, älä kokkaa vaan juokse aattoaamuna kiireessä kauppaan hakemaan valmiit ruuat ja suihkuta Tolua kukkien päälle, niin tuoksuu siivotulta. Kilvan myös keskustellaan kuinka vähän kukakin tekee mitäkin.  ja se on mulle ihan fine, kukin tyylillään.

Mutta tiedättekö, minä teen kaiken tuon kielletyn. Laatikkoja valmistuu monta kiloa itse kuorituista juureksista. Meillä siivotaan joulun alla normaalia tarkemmin ja juu pestään mm. vuodesohvan päällinen. Tämä kaikki siksi, että minä pidän siitä. ei siksi, että saisin siitä gloriaa tai marttyyrin viitan. En tarvitse kruunua enkä viittaa ,vaan minä haluan tehdä tuon kaiken itse.  Enkä ole ainoa lajiaan, nykyään se vaan on epätrendikästä myöntää.

Oma työni on enimmäkseen sellaista, missä työn tulos ei näy heti suoranaisesti tai sitten sen vaikutus näkyy vasta pidemmän ajan jälkeen. Työ vaatii neuvotteluja, kompromisseja ja suunnittelua sekä tarvetta nähdä horisonttiin.

Joulun alla kun taas nostan keittiötasolle kymmenen kiloa perunaa ja alan kuoria, niin se on suoraviivaista. Perunat tulee kuorituiksi ja imelletyksi juuri sellaiseksi kuin olen tottunut tekemään. Tulee juuri sellaista kuin haluan ilman neuvotteluja ja aikataulutuksia. Laatikot uuniin, valmista tulee ja lopputulokseen voi olla jo valmiiksi tyytyväinen.  Tämän osaan. Eikä se vie sen enempää aikaa kuin somen selailu siltä päivältä. Juureksia kuoriessa olet vakaalla pohjalla, ajatus juoksee ja työn tulos konkretisoituu hetkessä.

Sama pätee siivoamiseen. Työssä ollessa kiireisen arjen keskellä ainakaan minulla ei tule siivottua kaikkia nurkkia edes joka kuukausi. Joulu ja muutama muu juhlapyhä on hyvä syy sille, että nurkkia tulee puunattua tarkemmin. Meillä se on myös toisinaan tarpeellista; tänään löytyi siivotessa yöpöydän takaa puoliksi syöty suklaalevy. Ja kun rätti on tänään heilunut, niin olen saanut hyvän mielen työn tuloksista. Tuoksuu ja näyttää raikkaalta. Muutama jouluinen koriste-esine tuo hetkeksi  toisenlaista tunnelmaa kotiin.

Tästä kaikesta touhuilemisen tunnustamisesta voimaantuneena, kivittämistä pelkäämättä  päätin muuten tehdä monen vuoden jälkeen torttutaikinankin tänään itse alusta alkaen, hah!

Kaikille rauhaisaa joulua, millä tyylillä sen sitten ikinä tekeekin tai on tekemättä ❤ Peace ❤ ❤

Mahdollistajan monta roolia

Viime päivät ovat kuluneet rakkaan koiramme voinnin seuraamisessa ja lääkinnässä. Patologin vastaus eturauhasnäytteestä tulee noin viikon kuluttua, mutta itse en ole kovin toiveikas, sillä röntgenkuvissa näkyi lannerangassa epätyypillistä kasvua. Kolmesta eri kipulääkkeestä huolimatta, vointi ei tunnu kohenevan. Viime yö pötköteltiin siskonpedissä olohuoneen lattialla ja sama taitaa olla edessä ensi yönäkin.

Elämässä tuntuu olevan turbulenssia monella suunnalla ja vaikka en kohtaloihin ja johdatuksiin uskokaan, niin tämä vuorotteluvapaan ajankohdan valinta osui kyllä paikalleen. Jouluvalmistelut etenevät hiljalleen. Nyt on kuorittu ja paistettu juureksia 19 kilon verran eli joululaatikot ovat viimeisiä myöten nyt uunissa. Tämän hetken tiedon mukaan ruokailijoita on joulupöydässämme kaksitoista, joten siksi noin iso määrä.

Keittiössä on ollut aikaa miettiä ja olen miettinyt sitä, mitä kaikkea sana mahdollistaja pitääkään sisällään. Se voi olla sekä positivinen että negatiivinen tapa toimia. Esimiestyössä tulee mahdollistaa mahdollisimman hyvät työolot ja tasapuolinen kohtelu.  Lapsi ja nuori tarvitsee aikuisia ympärilleen, jotka ovat tasapainoisen elämän mahdollistajia. Ei tarvitse suorittaa vanhemmuutta tai opettajuutta, vaan tarvitaan inhimillinen tapa olla läsnä ja ohjata ja opettaa.

Vaikka kuinka läheistään rakastaisi ja haluaisi suojella, niin on hyvä katsoa ettei sillä varjolla toimi mahdollistajana pimeään. Se, että syy löytyy aina toisaalta tai se, että ei haluta nähdä ongelmien vakavuutta on aina tuhoisampi tie kuin niiden ääreen pysähtyminen.

Juuri nyt kuitenkin tärkein tehtäväni on mahdollistaa tuolle koirulille lämmin ja läsnäoleva tunnelma, lääkitä ja osata myös jossain vaiheessa luopua.

KENEN SYY??

koulu2

Lasten ja nuorten käyttäytymiselle haetan hyvin usein selitystä huonoista kotioloista, vanhempien käytösmalleista, koulun toiminnasta ja/tai perintötekijöistä. Joskus toki voi näin ollakin, mutta yleispätevänä selityksenä se ei käy. ”Huono lapsuus” on helppo syy heittää ensimmäisenä, mutta mielestäni se edustaa laiskahkoa urautunutta ajattelua.

Jos lapsi kiroilee koulussa, niin johtopäätös ei voi olla että ”Siellä on varmaan kotona isän joka toinen sana  kirosana” tai jos jossain koululuokassa lasten keskinäinen koheesio on ongelmallinen ja aiheuttaa paljon riitoja ”Joo, rehtorin syy. Kirjoitankin sille v-luviestin wilmaan, jos se sitten tekisi jotain.”

Valitettavasti molemmat esimerkit ovat elävästä elämästä.

Osasyy em. kapean ajattelun mallille on tietysti yleinen toimintaperiaatteemme, missä haluamme löytää aina syyllisen. ”Kun syyllinen on löydetty, niin kaikki hyvin” –mentaliteetti vallitsee valitettavan monissa yhteisöissä.

On ymmärrettävä ensin ihmisen erilaisia käyttäytymismalleja, fyysisiä sekä psyykkisiä eroavaisuuksia ennen kuin diagnosoidaan tai leimataan yhtään ketään. On ymmärrettävä ympäristön lisäksi erilaisia psyykkisiä prosesseja.

Meillä ihmisillä on hyvin erilaisia selviytymiskeinoja.  Me kaikki olemme erilaisia, perhetaustoista riippumatta.  Kliseisenäkin esimerkkinä voi alkoholistiperheen kahden lapsen elämät muotoutua hyvin erilaisiksi. Toinen paahtaa koulussa kympin oppilaana ja kukaan ei koulussa tietäisi kodin levottomista öistä ja riidoista elllei perheen toinen nuori nuokkuisi väsyneenä ja ahdistuneena koulussa.

Joskus useampilapsisen perheen yksi lapsista kokee murrosiän heilahdukset voimakkaammin kuin muut perheessä, vaikka kaikillla on ollut sama hyvin perusturvallinen koti. Tällöin se on yleensä koko perheen tragedia, koska sitä helppoa selitystä ei löydy, mutta leiman siitä saa syyttä suotta.  Selitys ihmisen käytöksen yllättävissä muutoksissa voi olla esimerkiksi kemiallinen toiminta aivoissa tai muu endokrinologinen tausta. Tai sitten vain ohimenevä ajanjakso. koulu3

Meillä kaikilla voi olla elämässämme mustia jaksoja, itse tunnistan ne hyvinkin omasta elämästäni. Niistä voi kuitenkin oikean avun turvin selviytyä ja mennä eteenpäin. Kauhistelu ja leimaaminen ei auta. Se, että on erilaisia haasteita ei saa olla koko loppuelämän leima.

Tämän tekstin tarkoitus ei todellakaan ole  kiillottaa omaa vanhemmuuttani, mikä ei todellakaan ole mennyt putkeen, vaan ajatuksena on aukaista silmiä sille, että ”Hei, elämä voi heittää joskus sinuakin”.  Teit niin tai näin, niin käsikirjoitus voi yllättäen muuttua. Nykyisin lähinnä surkuttelen heidän kaikkien pienuutta jotka ovat vaikeuksiamme ja  omia mustia jaksojani arvostelleet ja niillä lyöneet.

Yllättävintä tässä on muuten ollut se, että mitä lähempi, sitä pahempi.Oikeastaan olen jo kiitollinen, sillä tuo mennyt ajanjakso on avannut omia silmiä.

On nähtävä laajemmin. On kuunneltava. On annettava mahdollisuus mennä eteenpäin. On ymmärrettävä, ettei helppoja selityksiä ole.

Syyllisen etsinnän sijaan tuetaan, tutkitaan ja mennään yhdessä eteenpäin.

Jos ei ole valmis siihen, niin kannattaa ehkä ensin miettiä ennen kuin huutelee tuuleen syyllisiä etsien.