Lasten ja nuorten käyttäytymiselle haetan hyvin usein selitystä huonoista kotioloista, vanhempien käytösmalleista, koulun toiminnasta ja/tai perintötekijöistä. Joskus toki voi näin ollakin, mutta yleispätevänä selityksenä se ei käy. ”Huono lapsuus” on helppo syy heittää ensimmäisenä, mutta mielestäni se edustaa laiskahkoa urautunutta ajattelua.

Jos lapsi kiroilee koulussa, niin johtopäätös ei voi olla että ”Siellä on varmaan kotona isän joka toinen sana  kirosana” tai jos jossain koululuokassa lasten keskinäinen koheesio on ongelmallinen ja aiheuttaa paljon riitoja ”Joo, rehtorin syy. Kirjoitankin sille v-luviestin wilmaan, jos se sitten tekisi jotain.”

Valitettavasti molemmat esimerkit ovat elävästä elämästä.

Osasyy em. kapean ajattelun mallille on tietysti yleinen toimintaperiaatteemme, missä haluamme löytää aina syyllisen. ”Kun syyllinen on löydetty, niin kaikki hyvin” –mentaliteetti vallitsee valitettavan monissa yhteisöissä.

On ymmärrettävä ensin ihmisen erilaisia käyttäytymismalleja, fyysisiä sekä psyykkisiä eroavaisuuksia ennen kuin diagnosoidaan tai leimataan yhtään ketään. On ymmärrettävä ympäristön lisäksi erilaisia psyykkisiä prosesseja.

Meillä ihmisillä on hyvin erilaisia selviytymiskeinoja.  Me kaikki olemme erilaisia, perhetaustoista riippumatta.  Kliseisenäkin esimerkkinä voi alkoholistiperheen kahden lapsen elämät muotoutua hyvin erilaisiksi. Toinen paahtaa koulussa kympin oppilaana ja kukaan ei koulussa tietäisi kodin levottomista öistä ja riidoista elllei perheen toinen nuori nuokkuisi väsyneenä ja ahdistuneena koulussa.

Joskus useampilapsisen perheen yksi lapsista kokee murrosiän heilahdukset voimakkaammin kuin muut perheessä, vaikka kaikillla on ollut sama hyvin perusturvallinen koti. Tällöin se on yleensä koko perheen tragedia, koska sitä helppoa selitystä ei löydy, mutta leiman siitä saa syyttä suotta.  Selitys ihmisen käytöksen yllättävissä muutoksissa voi olla esimerkiksi kemiallinen toiminta aivoissa tai muu endokrinologinen tausta. Tai sitten vain ohimenevä ajanjakso.

Meillä kaikilla voi olla elämässämme mustia jaksoja, itse tunnistan ne hyvinkin omasta elämästäni. Niistä voi kuitenkin oikean avun turvin selviytyä ja mennä eteenpäin. Kauhistelu ja leimaaminen ei auta. Se, että on erilaisia haasteita ei saa olla koko loppuelämän leima.

Tämän tekstin tarkoitus ei todellakaan ole  kiillottaa omaa vanhemmuuttani, mikä ei todellakaan ole mennyt putkeen, vaan ajatuksena on aukaista silmiä sille, että ”Hei, elämä voi heittää joskus sinuakin”.  Teit niin tai näin, niin käsikirjoitus voi yllättäen muuttua. Nykyisin lähinnä surkuttelen heidän kaikkien pienuutta jotka ovat vaikeuksiamme ja  omia mustia jaksojani arvostelleet ja niillä lyöneet.

Yllättävintä tässä on muuten ollut se, että mitä lähempi, sitä pahempi.Oikeastaan olen jo kiitollinen, sillä tuo mennyt ajanjakso on avannut omia silmiä.

On nähtävä laajemmin. On kuunneltava. On annettava mahdollisuus mennä eteenpäin. On ymmärrettävä, ettei helppoja selityksiä ole.

Syyllisen etsinnän sijaan tuetaan, tutkitaan ja mennään yhdessä eteenpäin.

Jos ei ole valmis siihen, niin kannattaa ehkä ensin miettiä ennen kuin huutelee tuuleen syyllisiä etsien.

 

Itsenäisyyspäivän aamu valkenee kuten kaikki muutkin aamut. Hyvä niin. Kun koira on parantumaan päin syötyään eilen illalla vihdoin kunnolla ja ainoa tällä hetkellä ratkaistavissa oleva ongelma näyttäisi olevan huuhteluaineen loppuminen, niin täytyy olla tyytyväinen.

Uutisvirta kertoo mm. koodauskoulusta, puhutaan oppimistulosten laskusta ja monialaisuuden ongelmista. On totta, että koulutus on nyt murroksessa. On normikuvio, etttä muutos vaatii yleensä ensin kriisin. Näin oli aikoinaan peruskoulun synnynkin yhteydessä. Kriisejä ei tule pelätä ja hakea niihin nopeita ratkaisuja. Murros on elettävä.  Selvisimme höyrykoneen ja kirjapainon synnystäkin, niin jaksan luottaa siihen että selviämme myös koko tästä palvelutarpeiden ja -niiden muutosten ajastakin.

Ajattelen, että mikä tahansa muutos teollistumisesta digitaalisaatioon vaatii totuttelua. Meidän yhtenä haasteemme koulussa on se, että niin paljon kuin erilaisten tvt -laitteistojen ja some -tilien hallinta/käyttäminen aiheuttaa ongelmia lapsille ja nuorille, niin me koulun aikuiset olemme saman haasteen edessä. Puhun nyt meistä, jotka emme ole kasvaneet diginatiiveiksi tai edes sen muutoksen rinnalla, vaan tehneet leikkaaliimaakopioituntikausiatyötä. Muutos ja siihen oppiminen vie aikansa, jotta uudet välineet hallitaan ja opitaan itse asiasssa koko kansana näitä käyttämään.

Nyt menemme se kuuluisa nuolen kärki edellä ajattelematta sen nopeutta ja osumistarkkuutta. Opettajat tarvitsevat lisäkoulutusta. Ja ennen kaikkea aikaa siihen. Ei nopeita välähdyksiä, vaan oikeaa pitkäjänteistä oppimisen aikaa. Opettajuus on vaativa laji, sillä sen odotetaan olevan koko ajan hermolla. On inhimillistä, että muutos ei ole valmis hetkessä. Opettajat pääsääntöisesti ovat muutosten eturintamassa oppimassa ja luomassa uutta. Tarvitaan hyviä nostoja, uusien menetelmien rinnalle uusia tapoja työajan käyttöön, yhdessä tekemiseen ja osaamisen jakamiseen.

Ehkä se kaikkien tärkein tässä koulutuksen ja muun yhteiskunnan muutosten murroksessa on kuitenkin läsnäolo. Se, että pysähdytään, kuunnellaan ja tullaan kuulluksi, ollaan läsnä. Itse en vanhempana tähän selvästikään kyennyt, mutta työssäni väitän sen olevan yksi suurimpia voimavarojani ja vahvuuksiani. Kun ei ole kiire minnekään, kun ei ole mikään pakko, niin ajatus kirkastuu ja antaa jopa luovuudellekin suuntaa.

Yhdessä tekeminen rauhassa, aikuisen läsnäolo, lapsen näkyväksi tuleminen. Välineet mahdollistavat monta asiaa ja niitä on opittava käyttämään, mutta sitä käyttäjää ei tule unohtaa. Oppiminen on prosessi, mikä vaatii oikeanlaiset oppimisympäristöt. Ne luodaan edelleen ihmisten kohtaamisista.

Lauantaina tapasin torin kulmalla joulupukin, sopivasti  heti 1. joulukuuta. Tämä varmaan enteilee hyvää? Tosin sanavalmis kolleegani huomasi, että vuorotteluvapaani osuu Talvisodan kanssa samaan aikaan. Kumpi sitten lie lähempänä totuutta….Ei vaan, ei lähdetä ennustelemaan yhtään mitään. Tässä ja nyt. Tämä hetki.

Unta on riittänyt, vaikka en ajatellut olleeni normaalia väsyneempi. Ehkä se kertoo jonkiasteisesta kuormituksesta, että olen nukkunut perjantain ja tiistain aikana reilun yhden työviikon verran tunteja. Eilen nukahdin elokuvan ääreen jo ennen kahdeksaa ja aamulla heräilin vasta yhdeksän jälkeen. Ottanee oman aikansa, että pääsen normaalimpaan rytmiin.

Olen talousasioissa aika turvallisuushakuinen ja nyt onkin tilanne,missä en tarkalleen tiedä mikä vuorottelukorvaukseni tulee olemaan. Kaksi eri laskuria antaa hiukan toisistaaan poikkeavan nettolukeman; toinen kertoo sen olevan 960 euroa ja toinen 1080 euroa. Päätös vuorotteluvapaasta on toki tullut, mutta korvauksesta ei ole tullut vielä päätöstä. Päätös vapaasta on vaatinut etukäteissäästämistä. Vaikka perheessämme on kaksi työssäkäyvää, niin talousasiat ovat erilliset kuten monilla muillakin aikuisina tavanneilla. Yksin päätös vapaasta olisi ollut vaikeampi, koska esimerkiksi asumiskulut veisivät summasta yli puolet. Yllättävää on myös se, että vuorottelikorvauksen määrän ero ei ole kovinkaan suuri bruttopalkkojen välillä. http://www.tyj.fi/fin/vuorotteluvapaa/arvioi_vuorottelukorvauksesi_maara/

Toisaalta olen kaikkineen säästeliäs. Yritän välttää turhakkeiden ostoa ja hintavimmissa vaatehankinoissa suosin pitkäikäisyyttä. Viimeisin ostos taitaa tosin olla yhden euron farkut Puutorin kirpparilta. Kalliimmissa, kuten esim uuden talvitakin hankinassa , meni viikkoja kun mietin että raaskinko vai en. Lopulta ostin kerrankin sen minkä halusin ja maksoin toivottavasti laadusta.

Tänään on muuten ensimmäinen pävä yksin kotona, kun nyt alkoi miehen työviikko.

Hui 🙂

Sata (100), mukava tasaluku, helppo hahmottaa. Ei liian suuri, mutta ei myöskään liian pieni. Kompakti.

Se on huomenna alkavan vuorotteluvapaani päivien määrä. Nyt on sen aika.

Tervetuloa seuraamaan relailupäivieni  kulkua, ajatuksia ja sattumia

Elämäni on ollut viimeiset kymmenen vuotta suurta pyöritystä, niin itse aiheutettua kuin myös ulkopuolelta tulleiden yllättävien tilanteiden kautta.

Siihen on sisältynyt mm. pikkuveljen väkivaltainen kuolema ja isän menetys viimeisen kolmen vuoden sisällä. Ne ovat olleet pysäyttäviä hetkiä ja konkreettisia välähdyksiä oman ajan rajallisuudesta.

Toki noihin kymmeneen vauhdikkaaseen vuoteen sisältyy myös upeita asioita suuresta rakkaudesta hienoihin kohtaamisiin, tehtäviin ja tilaisuuksiin.

Ratkaisu- ja jopa suorituskeskeinen tapa olla ja elää on vienyt mukaansa ja pysähtymistä täytyy opetella. Teen sen nyt kun olen hyvillä mielin, pidän työstäni enkä ole yhtään siihen väsynyt.

On ollut yllättävää, miten monet ovat suhtautuneet kun olen kertonut vapaastani. Ensimmäisiä ajatuksia ovat olleet että pidän vaalilomaa, burn out –lomaa tai että olen vakavasti sairastunut.

Onneksi se ei ole mikään näistä, vaan olen kerrankin päättänyt olla ilman suurempia aikatauluja ja suunnitelmia.

Päiviin kuuluu kuitenkin edelleen luottamustoimien hoitamista ja tätä blogin kirjoittamista, sillä tavoitteena ei ole jättäytyä kaiken ulkopuolelle. Luksusta on urheilla talvella valoisaan aikaan ja viettää herätyskellottomia aamuja. Vapaassa on sekin hyvä puoli, että vaikka työstä on poissa, niin kerrankin on aikaa antaa ajatusten vaeltaa myös työssä ja ideoita sekä suunnitella mielessään uutta. Miten tehostaa vuosiluokkatiimien yhteissuunnittelua- ja toimintaa on varmaan näiden ajatusten keskiössä.

Toki on tarkoitus myös matkustaa ja tällä erää tammikuun lopun matka suuntautuu Vietnamiin ja siellä pääsen tutustumaan Vietnam-Finland International School`n toimintaan. Pääosin tuo  matka on kuitenkin lämmön, uusien kokemuksien ja auringonsäteiden hankkimista.

Tänään pikkujouluillaan yhden viiteryhmän kanssa ja huomenna suuntaan torille riisipuurolle!!